Rytenin ja Reinebringenin valloitus – Lofoottien vaellushaasteet

Reissun viidentenä päivänä päätimme valloittaa Rytenin huipun. Vaellus vaikutti ennakkotietojen perusteella sopivan haastavalta mutta silti kohtuullisen mittaiselta. Reitin varrelta erkani myös polku kuuluisalle Kvalvikan rannalle, joka olisi ollut upea lisäretki, mutta aikataulumme ei tällä kertaa antanut periksi pidemmälle kierrokselle.

Pian vaelluksen alettua kävi ilmi, että flunssa, josta olin juuri toipunut, oli tarttunut Jessikalle. Ensimmäiset oireet alkoivat tuntua ylöspäin kavutessa, joten pidimme rauhallisen tahdin. Sää vaihteli – ajoittain tihkutti vettä, mutta sadevarusteemme pitivät meidät kuivina, eikä pieni kosteus haitannut menoa.

Reitti alkoi jyrkällä nousulla, joka sai sykkeen kohoamaan heti alkuun. Sen jälkeen vuorossa oli tasaisempi osuus, mutta loppua kohden nousu jyrkkeni jälleen. Haastavimmilla kohdilla kiipeämistä helpottivat kallioon kiinnitetyt kettingit, jotka toivat vaellukseen pientä seikkailun tuntua. Tasaisemmilla osuuksilla pitkospuiden ansiosta eteneminen oli kevyempää, ja matkan varrella ohitimme kirkasvetisen järven – helteisenä päivänä sen houkuttelevat vedet olisivat varmasti tarjonneet täydellisen virkistystauon.

Vaikka olimme panostaneet hengittäviin ja vedenpitäviin vaatteisiin, hikihän siinä tuli silti. Huipulla pysähdyimme nauttimaan maisemista ja syömään eväitä suuren kivenlohkareen suojassa. Korkeuksissa tuuli oli armottoman voimakas, ja kun hikipinta alkoi viiletä, kylmä hiipi nopeasti luihin ja ytimiin.

Alaspäin laskeutuminen sujui samaa reittiä, ja matkailuauton odottaminen parkkipaikalla toi omanlaistaan lohtua – perille päästyämme edessä odottaisi lämmin ruoka ja mukava lepohetki omassa liikkuvassa kodissamme. Tämä on yksi matkailuautolla reissaamisen suurista eduista: aina palatessa tietää, että koti odottaa jo vaelluksen päätepisteellä.

Sateesta johtuen polut olivat mutaisia ja liukkaita, joten askelten kanssa sai olla tarkkana.

Tältä kiveltä on netissä näkyvissä paljon kuvia, missä ihmiset näyttävät roikkuvan pitkän pudotuksen yllä. Vaikka kiven alla olikin kuvassa näkyvä kieleke, emme silti halunneet lähteä ottamaan samanlaista kuvaa. Kiellekkeen reunalta oli piiiitkä pudotus alas, joten vaikka netissä näkyvät kuvat pitävät sisällään pienen visuaalisen harhan, niin pidän silti kuvan ottamista todella vaarallisena.

Tykkään elää maassa maan tavalla, joten reissuevääksi valikoitui roikuttamalla kuivatetusta kalasta tehtyjä sipsejä. Sipsit olivat vähän tylsän makuisia, mutta sopivat hyvin reissuevääksi.

Vaelluksen jälkeen suuntasimme kohti Reinen kylää ja parkkeerasimme matkailuauton lähelle, sillä seuraavan päivän suunnitelmana oli vallata ikoninen Reinebringenin huippu. Vaikka Reine olisi ehdottomasti ollut tutustumisen arvoinen idyllinen kalastajakylä, tällä kertaa aikataulumme ei antanut siihen myöten. Tyydyimme ihailemaan sen tunnelmallisia maisemia etäältä, illan hämärtyessä Lofoottien jylhien vuorten taakse.

Yöpymispaikka osoittautui tavallista vilkkaammaksi – parkkipaikka oli ensimmäinen koko reissun aikana, joka oli täynnä muita matkailuautoja. Tila oli ahdas, mutta onnistuimme silti löytämään sopivan paikan. Ilta kului rauhallisesti: valmistimme iltapalaa, järjestelimme varusteet seuraavan päivän koitosta varten ja kävimme ajoissa nukkumaan, odottaen innolla tulevaa seikkailua.

Illan puskaparkki lähellä Reineä.

Aamu valkeni harmaana ja tihkusateisena, eikä Reinebringenin huippua näkynyt lainkaan pilvien seasta. Oli selvää, ettei maisemia todennäköisesti pääsisi ihailemaan ylhäältä käsin, mutta koska reissupäivät olivat rajalliset, päätimme sään haasteista huolimatta lähteä kapuamaan kohti huippua.

Siirsimme matkailuauton vielä hieman lähemmäs reitin alkua ja lähdimme nousemaan portaita, jotka sherpat olivat rakentaneet vuosina 2016–2019 helpottamaan vaellusta. Reitin alku tuntui kohtuullisen helpolta, mutta noin 15 minuutin jälkeen portaiden jyrkkyys kasvoi huomattavasti ja nousu alkoi todella tuntua jaloissa. Jo ensimmäisten askelmien jälkeen Jessika huomasi olonsa heikentyneen entisestään ja päätti viisaasti jättää vaelluksen kesken, palaten matkailuautoon lepäämään. Minä puolestani jatkoin nousua, sadepisaroiden kastellessa portaat ja tehden askelmista liukkaita – edessä oli rankka, mutta kiehtova kapuaminen kohti sumun peittämää huippua.

Reinebringen portaat, kuvassa jyrkkyys ei välity ihan kokonaan.

Jatkoin nousua yksin, sadepisaroiden rummuttaessa kivisiä portaita. Vaikka syksy ja sateinen sää olivat vähentäneet matkailijoiden määrää, reitillä riitti silti kulkijoita. Portaat olivat paikoitellen kapeat, ja ohittaminen vaati tarkkuutta – erityisesti, koska kaiteita tai muita turvaesteitä ei ollut. Harha-askel saattaisi tarkoittaa vaarallista pudotusta alas jyrkänteelle.

Reitin varrella oli useita levähdyspaikkoja, joiden ansiosta nousu sopi lähes kaikille, kunhan piti riittävästi taukoja. Minä kuitenkin päätin edetä mahdollisimman ripeästi ja kiipesin lähes tauotta ylös hyvää tahtia. Jyrkkyys ja tasainen nousu tekivät reitistä fyysisesti haastavan – tuntui kuin olisi kävellyt kuntosalin porraskoneella 45 minuuttia putkeen. Sadevaatteet lisäsivät haastetta hiostamalla, ja aina kun aurinko pilkahti hetkeksi pilvien lomasta, riisuin nopeasti sadeasun, jotta keho saisi hengittää. Nousu oli rankka, mutta samalla se tarjosi upean, fyysisen haasteen keskellä Lofoottien karunkaunista maisemaa.

Maisemista ei päässyt tällä kertaa nauttimaan, ylös asti oli kuitenkin kiva kiivetä. Taustalla näkyy Reinen kylä hämärästi.

Kyltti Reinebringenin huipulla oli takaosastaan pommitettu mielenkiintoisilla tarroilla.

Huipulla pysähdyin hetkeksi hengähtämään ja nauttimaan siitä vähästä, mitä pilviverhon läpi saattoi nähdä. Eväät maistuivat erityisen hyvältä kaiken kiipeämisen jälkeen, mutta maisemat eivät valitettavasti olleet parhaimmillaan. Suosittelen ehdottomasti valitsemaan selkeän päivän, jos vain mahdollista – silloin näkymät ovat varmasti henkeäsalpaavat. Silti pelkkä huipulle pääseminen tuntui palkitsevalta, ja tuttu onnistumisen tunne valtasi kehon, kuten aina vaelluksen päätepisteessä.

Paluu alas oli huomattavasti nopeampaa, sillä portailla liikkuvien ihmisten määrä oli selvästi vähentynyt. Lähes juoksin alas, sillä se tuntui luonnolliselta tavalta edetä. Portaat olivat tukevat eikä askelmien alla mikään kivistä heilahtanut, joten laskeutuminen oli turvallista, kunhan katsoi tarkkaan, mihin astui. En kuitenkaan suosittele vauhdikasta laskeutumista kaikille – erityisesti polville jatkuva iskutus voi olla raskasta. Itse vältin polvien liiallista rasittumista keventämällä askellusta ja käyttämällä vauhtia hyväkseni.

Kaiken kaikkiaan Reinebringenin vaellus oli hieno kokemus, mutta haastava. Reitti on sinänsä helppo, mutta fyysisesti vaativa, joten aikaa kannattaa varata runsaasti ja pitää taukoja tarpeen mukaan. Kovat, jyrkät kiviportaat koettelevat erityisesti jalkoja, joten jos polvivaivoja on, tämä ei välttämättä ole paras vaihtoehto. Itselleni vaellus toimi loistavana treeninä, ja oli mukava päästä purkamaan energiaa, sillä autossa istumista oli kertynyt viime päivinä jo paljon.

Koko nousu ja lasku veivät minulta yhteensä noin 75 minuuttia, pois lukien evästauko huipulla. Kiipeilin huipulla niin korkealle kuin mahdollista, sillä portaat eivät vie aivan huipulle asti. Sinne johtava polku oli sateen jäljiltä mutainen ja liukas, eikä sen ylimääräinen kiipeäminen tarjonnut juuri mitään ekstraa. Jos haluaa nauttia samoista maisemista ilman turhaa riskinottoa, portaiden päätepisteeseen asti nouseminen riittää aivan mainiosti.

Sää parani päivän edetessä. Illalla alkoi olla pitkästä aikaa jo sateetonta ja selkeää. Reine ihastutti suuresti meitä.

Alas päästyäni suuntasin suoraan matkailuautoon nauttimaan lämpimästä suihkusta – mikä ylellisyys vaelluksen jälkeen! Raikastuneena päätimme juhlistaa onnistunutta nousua ja suunnata reissun ainoalle ravintola-aterialle. Ystäväni Henri, joka oli aiemmin vieraillut alueella, oli suositellut lämpimästi kuuluisaa Anitas Sjömat -ravintolaa. Päätimme siis kääntää auton keulan hieman takaisinpäin ja suunnata sinne nauttimaan illallista.

Saavuttuamme perille alueen tunnelma lumosi meidät heti. Sympaattiset puiset kalastajamökit, kapeat yksisuuntaiset sillat ja merelliset maisemat loivat idyllisen ympäristön ruokailuhetkelle. Alueella oli myös perinteisiin kalastajamökkeihin rakennettuja hotelleja, jotka houkuttelivat tunnelmallaan. Uteliaisuudesta vilkaisin niiden hintatasoa, ja sesongin ulkopuolellakin hinnat pyörivät 250 eurosta ylöspäin per yö. Tämä vain vahvisti ajatusta siitä, kuinka täydellinen matkailuauto oli tähän reissuun – ei pelkästään budjetin kannalta, vaan myös siksi, että koti kaikkine mukavuuksineen kulki mukana.

Roikuttamalla kuivatettuja kaloja.

Vaelluksen jälkeen yksi palauttava olut maistui. :)

Anitas Sjömatin kalahampurilaisia.

Anitas Sjömat on viehättävä ja tunnelmallinen ravintola, joka sijaitsee pienellä saarella upeiden vuoristomaisemien ympäröimänä. Parkkipaikka on tilava, mikä on kätevää, sillä paikka houkuttelee niin paikallisia kuin matkailijoitakin. Jo sisään astuessa ravintolan yhteydessä oleva myymälä kiinnittää huomion – tarjolla on runsaasti paikallisia herkkuja, erityisesti erilaisia kala- ja äyriäistuotteita. Päätimme ostaa kokeiluun hieman valaan lihaa leivänpäälliseksi, ihan vain uteliaisuudesta.

Pääruuaksi tilasimme paikalliset kalaburgerit, joita olimme etukäteen kuulleet kehuttavan. Valitettavasti annos osoittautui pieneksi pettymykseksi – kalapihvit muistuttivat lähinnä kouluruokailun tarjontaa, eikä makuelämys ollut niin ainutlaatuinen kuin olimme toivoneet. Muuten burgerit olivat maistuvia, mutta eivät aivan hintansa arvoisia. Norjassa ravintolahinnat ovat yleisestikin korkeita, eikä tämä kokemus ollut poikkeus. Sekä minä että Jessika olimme yhtä mieltä siitä, että omassa matkailuautossa valmistamamme paikalliset kalat olivat huomattavasti herkullisempia.

Illan hämärtyessä lähdimme ajamaan kohti Lofoottien perimmäistä kolkkaa, pientä ja tunnelmallista Å i Lofoten -kylää. Matkalla pysähdyimme levähdyspaikalle viettämään yön. Huomasimme kyltin, joka kielsi yöpymisen, mutta koska ympäristössä ei näkynyt ketään muuta ja paikka vaikutti rauhalliselta, päätimme jäädä. Voin vain kuvitella, kuinka täyttä alueella on sesonkiaikaan, kun koko Lofootit nojaavat pitkälti yhteen kapeaan päätiehen ja matkailijoita riittää joka puolella. Nyt kuitenkin nautimme hiljaisuudesta, merituulen tuoksusta ja edessä siintävästä tähtitaivaasta.