Dolomiitit ja Itävallan vuoristot matkailuautolla – Tre Cimen pettymys ja Via Ferrata -seikkailu
Aamulla heräsimme aikaisin päästäksemme Dolomiiteilla Tre Cimelle johtavalle portille ensimmäisten joukossa. Jonossa oli vain neljä autoa ennen meitä. Kun henkilökunta aloitti työskentelyn portilla, yksi työntekijä alkoi kovasti huitoa jonoa kohti. Hetken kuluttua tajusimme, että hän huitoi meille. Selvisi, ettei paikan camping-alueella ollut tilaa, joten emme päässeet edes päiväksi sisään normaalille parkkipaikalle Tre Cimen alueelle. Tämä latisti tunnelmaa, koska olimme ajaneet alueelle 8 tuntia ja viettäneet edellisen päivän sen lähistöllä pelkästään päästäksemme Tre Cimelle. Tämä kokemus opetti, että keskieuroopan suosituimpiin kohteisiin ei kannata edes yrittää matkailuautolla lomasesongin aikana ilman etukäteisvarausta.
Tutkimme jälleen hetken aikaa Google Mapsin avulla hyviä kiipeilypaikkoja ja päätimme suunnata takaisin lounais-Itävaltaan. Tällä kertaa pyrimme valitsemaan vähemmän tunnetun alueen, jotta voisimme nauttia rauhallisesta puskaparkkailusta ja vihdoin päästä kiipeämään lisää. Matka Dolomiiteilta takaisin Itävaltaan oli kuitenkin todella ruuhkainen, ja suurimman osan matkaa liikuimme juoksuvauhtia kapeilla maalaisteillä jonossa.
Itävaltaan päästyämme ruuhkat alkoivat helpottamaan, ja jatkoimme ajoa iltaan asti, etsien matkalla Park4Night-sovelluksesta hyviä puskaparkkeja läheltä kiipeilyreittejä. Lopulta löysimme kivan paikan korkealta vuorelta. Paikan vieressä kulki isompi autotie tunnelissa, joten tien äänet eivät kantautuneet parkkipaikalle, ja maisemat olivat upeita.
St. Anton, Itävalta.
Auton lämmitys ei vieläkään toiminut, joten vuoriston kylmät aamut herättivät meidät väistämättä aikaisin. Parkkipaikan vieressä solisi pieni alppipuro, joka toimi improvisoituna pesupaikkana. Vaikka peseytyminen jääkylmässä vedessä oli kirjaimellisesti hyytävä kokemus, tähtikirkkaan taivaan katselu purossa peseytyessä teki siitä ikimuistoisen kokemuksen.
Kaksi seuraavaa päivää vietimme lähialueen kiipeilyreiteillä, mutta leiriydyimme aina tähän samaan paikkaan. Paikka oli syrjäinen, rauhallinen ja tarjosi loistavat maisemat – ehdottomasti reissun paras puskaparkki. Täällä saimme olla täysin omassa rauhassamme ilman häiriöitä.
Yhtenä yönä vuoren yli pyyhkäisi jälleen ukkosrintama, ja katselimme sen etenemistä auton suojasta. Salamat välähtelivät vuorenhuippujen yllä, ja ukkosen jylinä kierteli laaksossa. Vaikka myrsky oli voimakas, oli sen seuraaminen autosta turvallista ja jotenkin hypnoottista – luonnonvoimien todistaminen näin läheltä mukavissa oloissa on jotain mitä matkailuautolla matkustaminen mahdollistaa.
Gaublick, Itävalta. Via ferrata johdattaisi meidät lopulta edessä näkyvän vuoren huipulla, vaellus reitin alulle oli kuitenkin tuskallisen pitkä.
Reissumme viimeiseksi nousuksi valikoitui Klettersteig Gaublick, jonka olimme etukäteen tutkineet ja todenneet sopivan haastavaksi mutta mahdolliseksi meille. Reitille pääsy ei kuitenkaan ollut aivan vaivatonta, sillä vaellus via ferratan alkupisteelle osoittautui huomattavasti pidemmäksi kuin olimme arvioineet. Jyrkkä viisituntinen ylämäkitaival alkoi tuntua jaloissa, ja väsymys alkoi painaa.
Vaikka aikataulu alkoi kiristyä ja ilta hämärtyä, päätimme kuitenkin jatkaa emmekä halunneet luovuttaa kaiken sen kiipeämisen jälkeen. Tiesimme, että pimeän laskeutuminen vuorella voisi tehdä paluumatkasta otsalampuista huolimatta riskialttiin. Varsinkin alas vaeltaminen jyrkillä ja epätasaisilla poluilla pimeässä vaatisi tarkkaa keskittymistä jokaiseen askeleeseen.
Aikataulun haasteista huolimatta reitti houkutteli maisemillaan ja jännityksellään, ja tiesimme, että tämä olisi täydellinen päätös seikkailulle.
Lähellä Klettersteig Gaublickhöhlen alkua
Tästä alkoi itse kiipeäminen pitkän vaelluksen jälkeen jylhissä maisemissa.
Itse Via Ferrata oli upea elämys ja ehdottomasti reissun kohokohtia. Reitti kulki korkealla, lähes pystysuoraa kallioseinämää pitkin, tarjoten henkeäsalpaavia näkymiä ympäröivään vuoristoon. Yksi reitin erityispiirteistä oli matkan varrella sijaitseva luola, jonka läpi kulkeminen toi seikkailuun vielä ripauksen lisää jännitystä ja ainutlaatuisuutta.
Vaikka kiipeämisosuus itsessään oli vaikuttava, reitin alkuun johtaneen pitkän vaelluksen ja itse kiivettävän osuuden välinen suhde jätti hieman toivomisen varaa. Pitkä ylämäkivaellus verotti voimia ja sai reitin kokonaiskokemuksen tuntumaan enemmän vaellukselta kuin puhtaalta kiipeilyltä. Kiipeämisosuus kuitenkin lunasti odotukset upeilla maisemilla ja ainutlaatuisilla yksityiskohdillaan.
Reitti vei keskellä pystysuoraa seinämää luolaan, jonka läpi kuljettiin toiselle oviaukolle.
Matka huipulle oli pitkä ja vaativa, kestäen noin kahdeksan tuntia ilman pidempiä taukoja. Päivän lämmin sää oli saanut meidät aliarvioimaan illan viileyden, eikä meillä ollut mukana tarpeeksi lämmintä vaatetta. Kun eväätkin olivat lopussa ja päivänvalo alkoi vähitellen kadota, oli selvää, että alas piti päästä ripeästi.
Vaikka kylmyys ja kiire painoivat, yritin silti nauttia jokaisesta hetkestä ja maisemasta paluumatkan aikana. Vuoristossa vastaan tuli myös useita villieläimiä, kuten kauriita, jotka seurasivat meitä varovasti etäältä. Ehdimme juuri ja juuri laskeutua jyrkimmän osuuden ennen pimeyden laskeutumista.
Pimeässä metsässä vaeltaminen toi retkeen oman erityisen tunnelmansa. Otsalamppujen valossa metsän eläinten silmät kiiluivat yössä, luoden ympärille jännittävää mutta rauhoittavaa tunnelmaa. Vaikka väsyneet askeleet painoivat, tähtien valaisema taivas ja matkailuautossa odottavan lämmön ja illallisen ajatus pitivät motivaation korkealla. Vaellus alas tuntui kuin palkitsevalta päätökseltä pitkälle ja unohtumattomalle päivälle.
Matka alas on aina vaarallisempi kun ylös. Alas kulki epätasainen kapea polku minkä vierestä lähti jatkuvasti jyrkkä pudotus alas asti.
Kuva huipulta. Huipulla oli täysin hiljaista, ei yhtään ihmistä tai eläintä missään.
Volkswagen osoittautui luottkumppaniksi ja se alkoi tuntumaan kodilta reissun aikana.
Vaellus venähti kaikkineen yli 12 tunnin mittaiseksi ilman kunnon taukoja, ja kun vihdoin palasimme autolle, olimme uupuneita mutta tyytyväisiä. Päätimme saman tien ajaa takaisin tuttuun puskaparkkiimme vuoren kupeessa. Tämä vaellus oli sen verran rankka, että seuraavana päivänä päätimme yksimielisesti lähteä kotiinpäin Suomeen. Matkailuautolla reissaaminen teki tällaisesta päätöksestä helppoa – emme olleet sidottuja lentoihin, majoituksiin tai mihinkään etukäteen suunniteltuun aikatauluun.
Kotimatkamme kulki Itävallan, Saksan, Tanskan ja Ruotsin halki kohti Kapellskäriä. Ajomatka oli ajoittain puuduttava, mutta matkailuauton ansiosta päivät pystyttiin rytmittämään oman jaksamisen mukaan. Nukuimme öisin rekkaparkeissa, jotka tarjosivat nopean ja vaivattoman ratkaisun lepoon. Lopulta Ruotsin puolella nousimme Finnlinesin uudelle lautalle Kapellskäristä Naantaliin. Tämä reitti osoittautui erinomaiseksi valinnaksi: modernit ja viihtyisät laivat, kohtuullinen hintataso ja nopea, yhden päivän kestävä ylitys Ruotsista Suomeen – iso suositus!
Tämä reissu muutti täysin käsityksemme matkailuautolla matkustamisesta. Se tarjosi vapautta, joustavuutta ja mahdollisuuden spontaaniin seikkailuun tavalla, jota mikään muu matkustustapa ei voi tarjota. Reissun jälkeen jäimme kaipaamaan lisää ja aloitimme heti seuraavien matkailuautoseikkailujen suunnittelun. Jos et ole vielä kokeillut matkailuautoilua, suosittelen lämpimästi – saatat yllättyä, miten koukuttavaa ja palkitsevaa se voi olla!