Ranskan läpi matkailuautolla – tietulleja, tuulien taisto ja spontaani päätös

Aamun valjetessa jatkoimme matkaa autobaanalle, suunnaten kohti Ranskaa ja Espanjaa. Ajaminen Ranskassa sujui pääosin vaivattomasti, mutta Google Maps aiheutti pienen sydämentykytyksen varoittaessaan Crit’Air ympäristötarrasta, joka tulisi hankkia etukäteen, jos aikoi ajaa tietyillä kaupunkialueilla Ranskassa. Hetken ehdimme jo panikoida, kunnes huomasimme, että moottoriteitä pitkin kaupunkien läpi kulkiessa tarraa ei vaadittukaan – matka saattoi siis jatkua ilman ylimääräistä byrokratiaa.

Tähän asti olimme välttyneet tietulleilta, mutta Ranskassa niiltä ei voinut enää paeta. Suurilla teillä matkustaminen osoittautui yllättävän kalliiksi – yhteensä noin 300 euroa per suunta maan läpi ajaessa, riippuen tarkasta reitistä. Matkamme kulki kohti etelärannikkoa, Montpellierin kautta kohti Espanjan vuoristoa, ja maisemat muuttuivat samalla huikaisevan kauniiksi.

Mitä lähemmäs Välimerta saavuimme, sitä useammin tien varrella alkoi näkyä varoituskylttejä kovasta tuulesta, erityisesti matkailuautoilijoille suunnattuja. Pian ymmärsimme varoitusten olevan täysin aiheellisia – voimakkaat puuskat nappasivat kiinni autoon niin, että rattia sai kääntää reilusti tuulen suuntaan vain pysyäkseen kaistalla.

Vaikka ajoimme matkailuautoksi ketterän kokoista VW Grand Californiaa, voimakas tuuli tuntui välillä melkoiselta vastustajalta. Hallitsin autoa kuitenkin vaivattomasti enkä nähnyt tarpeelliseksi hidastaa vauhtia – toisin kuin matkakumppanini Jessika, joka reagoi tuuleen enemmän kuin itse auto. Välillä tuntui, että hänen hätänsä vaikutti ajamiseen enemmän kuin itse puuskat!

Ranskan maksulliset moottoritiet olivat loistavassa kunnossa, ja selkeät opasteet tekivät ajamisesta sujuvaa. Matkamme jatkui Montpellieristä kohti Espanjaa, mutta jossain vaiheessa meitä alkoi houkuttaa ajatus pienestä kiertotiestä. Andorra – pieni vuoristovaltio, jossa emme olleet koskaan käyneet. Mikä olisikaan parempi tilaisuus lisätä yksi uusi maa reissukartallemme?

Kotona meillä on iso raaputuskartta, josta saa esiin uusia maita ja lippuja aina, kun olemme käyneet jossakin uudessa kohteessa. Pyrimme matkoillamme aina löytämään tilaisuuksia laajentaa tätä karttaa, joten päätös oli helppo: suuntasimme kohti Andorraa. Navigaattori ohjasi meidät uudelle reitille, ja pian ajoimme pois pääväylältä, kääntyen kohti pohjoista hieman ennen Espanjan rajaa.

Kun etenimme yhä syvemmälle vuoristoon, ympärillä vallitsi pilkkopimeys. Kuu valaisi maisemaa juuri sen verran, että saattoi erottaa vuorten siluetteja – ne kasvoivat korkeammiksi joka mutkan myötä. Tunnelma oli mystinen, jopa hieman jännittävä, sillä reitti ei selvästikään ollut niitä kaikista vilkkaimpia: emme nähneet ainuttakaan muuta autoa koko matkalla.

Ajoimme niin pitkään kuin jaksoimme, kunnes päätimme pysähtyä. Löysimme ison parkkipaikan keskellä luontoa, täydellisen paikan levähtää ennen seuraavaa seikkailupäivää. Kuu loisti kirkkaana, ja ennen kuin kömmimme nukkumaan, nautimme hetken ulkona hiljaisuudesta, tähtitaivaasta ja vuoriston raikkaasta yöilmasta.

Vuoristossa ajaminen on aina kiehtovaa – koskaan ei voi tietää, mitä maisemia, pikkukyliä tai eläimiä matkan varrella tulee vastaan. Seuraavasta päivästä tulisi varmasti unohtumaton.

Vaikea uskoa, että kuva on otettu keskellä yötä puskaparkista.