Aamulla jatkoimme matkaa Andorrasta kohti Espanjan rannikkoa, lämmön perässä. Reitti vei läpi upeiden vuoristosolien ja ohi ikivanhojen linnojen, jotka seisoivat jylhinä rinteiden huipulla. Tie oli kapea ja mutkainen, mutta Grand California kulki sen läpi vaivatta – kunhan vain seurasi nopeusrajoituksia ja keskittyi ajamiseen.
Tunnelin korkeustesti
Matkalla tuli kuitenkin vastaan hetki, jolloin epätoivo meinasi nostaa päätään. Yksi reitin kapeista teistä alitti rautatien holvikaaren muotoisen tunnelin, jonka kyltin mukaan enimmäiskorkeus oli 2,8 metriä. Tämä oli ongelma – automme korkeus oli 3,1 metriä, joten sen ei pitäisi mahtua läpi.
Pysähdyimme tien reunaan arvioimaan tilannetta. Olimme ajaneet tätä pikkutietä jo tuntikausia, ja jos emme pääsisi tunnelin läpi, vaihtoehtoinen reitti pidentäisi matkaamme noin neljällä tunnilla. Navigaattoreissa ei valitettavasti ole tietoa tunneleiden korkeuksista, joten emme voineet olla varmoja, tulisiko toisella reitillä eteen sama ongelma.
Päätimme yrittää. Jessika käveli edellä ja tarkkaili, miten auto lipui hitaasti tunnelin läpi. Lopulta selvisimme ongelmitta toiselle puolelle – katon ja tunnelin väliin jäi vielä reilusti tilaa. Ilmeisesti ilmoitettu korkeus oli mitattu tunnelin reunoilta, jossa holvikaaren vuoksi tila oli matalimmillaan.
Empuriabrava – autio rantakohde
Vuoristosta laskeutuessamme toivoimme vihdoin saavuttavamme t-paitakelit. Kartasta valitsimme lähimmän rantakohteen ja etsimme valmiiksi camping-alueen, sillä autossa alkoi olla raikasvesi lopussa ja muutkin säiliöt kaipasivat huoltoa. Espanjan etuna on se, että monet camping-alueet ovat avoinna ympäri vuoden, hinnat ovat kohtuullisia ja tähän aikaan vuodesta tilaa on reilusti – etukäteisvarauksia ei tarvita.
Kohteeksemme valikoitui Empuriabrava, rannikkokaupunki, joka vaikutti lupaavalta paikalta rentoutumiseen. Saavuttuamme perille huomasimme kuitenkin, ettei sää ollut aivan sitä, mitä olimme toivoneet – aurinko kyllä paistoi, mutta lämpötila pysyi viileänä.
Kävimme kiertämässä kaupungilla ja rannalla, mutta kaikki paikat olivat kiinni. Kaupunki oli selvästi rakennettu vilkasta kesälomakautta varten, ja nyt talvella hotellit ja ravintolat olivat suljettuina. Myös paikalliset tuntuivat kadonneen jonnekin.
Onneksi matkailuauto tarjosi meille täyden omavaraisuuden – teimme itse ruokamme ja nautimme illasta omassa rauhassamme. Koska kaupungissa ei ollut juurikaan tekemistä, eikä lämpötilakaan ollut vielä tarpeeksi miellyttävä, päätimme seuraavana aamuna jatkaa matkaa rannikkoa pitkin kohti Valenciaa, lähemmäs aurinkoa.
Kohti Chulillaa
Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa suunnitelmien mukaisesti. Olin etsinyt Google Mapsista kiinnostavia luontokohteita, joissa voisimme seuraavaksi vierailla. Päätimme jättää Barcelonan väliin – olimme käyneet siellä aiemmin ja kaipasimme nyt enemmän luonnonrauhaa kuin suurkaupungin vilinää.
Lisäksi suurten kaupunkien läheisyydessä matkailuautossa yöpymiseen liittyy omat riskinsä. Netistä löytämäni tiedot kertoivat, että erityisesti Etelä-Espanjan suurkaupunkien lähistöllä matkailuautoihin kohdistuvat murrot ovat melko yleisiä. Tämänkin vuoksi valitsimme mieluummin syrjäisemmän kohteen, jossa voisimme seikkailla luonnossa ja rentoutua omassa rauhassa.
Kohteeksemme valikoitui Chulilla, pieni vuoristokylä lähellä Valenciaa. Paikka vaikutti täydelliseltä puskaparkkeiluun, ja siellä kulki useita upeita vaellusreittejä. Chulilla tunnetaan myös kiipeilijöiden suosimana kohteena, joten odotimme löytävämme upeita maisemia ja jylhiä kallioita.
Matkan varrella koimme myös hienon hetken. Näimme, kuinka paikallinen paimen ohjasi valtavan lammaslauman tien yli meidän odottaessamme. Oli kiehtovaa seurata perinteistä paimenkulttuuria näin läheltä – se toi vahvan muistutuksen siitä, kuinka erilaiset elämänrytmit voivat kohdata saman tien varrella.
Chulillan kanjoni-puskaparkki
Saavuimme Chulillaan kylän halki kulkevaa tietä pitkin. Heti kylässä huomasimme, että tunnelma oli eläväinen – toisin kuin edellisessä rantakaupungissa, täällä kaikki kaupat ja ravintolat olivat avoinna. Kiipeilysesonki oli selvästi parhaimmillaan, ja ravintolat täyttyivät kiipeilijöistä ja matkailijoista.
Jatkoimme kylän jälkeen vielä muutaman minuutin ajoa eteenpäin Park4Nightista etukäteen löydettyyn puskaparkkiin. Saapuessamme perille näkymä oli henkeäsalpaava – leiripaikka sijaitsi aivan kanjonin vieressä ja sen jylhät kalliot kohoilivat ympärillämme. Tämä oli ehdottomasti yksi upeimmista puskaparkeista, joissa olimme yöpyneet.
Paikalla oli jo paljon muita matkailuautoilijoita, suurin osa selvästi kiipeilijöitä. Vaikka meidän Volkswagen Grand California ei ollut neliveto, saimme sen ajettua vaivatta kuivan hiekan halki aivan parkkipaikan reunalle – korkeimpaan kohtaan, josta avautui paras mahdollinen näkymä.
Parkkeerattuamme valmistimme illallista ja nautimme aterian, ihaillen samalla, kuinka aurinko alkoi hitaasti painua horisonttiin. Ilta oli maaginen – espanjalainen viini, täydellinen hiljaisuus ja edessä avautuvat henkeäsalpaavat maisemat tekivät hetkestä unohtumattoman.
