Esihistoriallisia luolia ja vuoristoseikkailuja – Andalusian unohtumattomat kohteet

Seuraavana aamuna suuntasimme kohti yhtä Andalusian kiehtovimmista luonnonnähtävyyksistä – Cueva de la Piletaa. Tämä Rondan lähellä sijaitseva tippukiviluola kätkee sisäänsä jopa 30 000 vuotta vanhoja esihistoriallisia luolamaalauksia, jotka ovat kuin ikkuna menneisyyteen. Matka sinne kulki jälleen serpentiinitietä pitkin, ja jokainen mutka paljasti uusia, henkeäsalpaavia vuoristomaisemia.

Pääsy luolaan maksoi 15 euroa per henkilö, ja vierailut olivat mahdollisia vain opastetuilla kierroksilla. Onneksemme saavuimme juuri sopivasti seuraavan kierroksen alkuun. Luolaan astuessamme meidät valtasi syvä kunnioitus – seinillä olevat maalaukset, joiden ikä ylitti kaiken ymmärryksen, kertoivat tarinoita ajalta ennen historiaa. Opas johdatti meidät pimeyden halki pienten käsilamppujen valossa, sillä salamavalot ja kirkkaat valot olivat kiellettyjä paikan suojelemiseksi. Kierros kesti noin tunnin ja jätti jälkeensä syvän vaikutuksen – jos vierailet Andalusiassa, täällä kannattaa tulla ehdottomasti käymään.

Päivän seikkailut eivät suinkaan olleet vielä ohi. Lähdimme ajamaan kohti kohdetta, jota olimme odottaneet jo pitkään – Caminito del Rey, ikoninen rotkossa kulkeva kävelyreitti, joka oli tunnettu huimista korkeuksistaan ja jylhistä maisemistaan. Vaikka Maps näytti ajomatkaksi vain hieman alle kaksi tuntia, päätimme antaa matkalle reilusti aikaa. Reitti kulki läpi upeiden vuoristomaisemien, ja jokainen mutka tarjosi uuden henkeäsalpaavan näkymän.

Matkan varrella pysähdyimme vuoren rinteelle nauttimaan lounasta – täydellinen taukohetki, jossa yhdistyi hyvä ruoka ja maisemat, joista olisi voinut nauttia loputtomiin. Jessikalla oli sovittuna tärkeä webinaari tälle päivälle, joten etsin kartalta paikan, josta löytäisin itselleni pienen vaellusretken ajankuluksi.

Google Maps paljasti matkan varrelta kiehtovan kohteen – vanhan padon ja siihen liittyvän luolaston, jotka sijaitsivat keskellä vuoristoa. Paikka vaikutti täydelliseltä pienelle tutkimusretkelle, ja heti parkkipaikalle saapuessani tiesin tehneeni oikean valinnan. Ympärillä kaarteli majesteettisia kotkia, jotka liitelivät vuoren huipun ympärillä kuin vahtien tätä unohdettua paikkaa. Näkymä oli kuin suoraan elokuvasta.

Vaellusreitti itsessään ei ollut pitkä, mutta se tarjosi runsaasti tilaisuuksia pysähtyä ja ihastella maisemia. Suuntasin ensin kohti vanhaa patoa, mutta saavuttuani perille pettymys iski – reitti oli suljettu portilla. Hetken päästä huomasin kuitenkin liikettä: ryhmä paikallisia nuoria oli juuri tulossa pois päin padolta ja kiipesi ketterästi portin reunojen yli. Vaikka sisäänpääsy oli ilmeisesti sallittu vain oppaan kanssa, en voinut vastustaa kiusausta. Olin tullut tänne asti, ja padon päälle oli yksinkertaisesti pakko päästä.

Seurasin nuorten reittiä ja kapusin portin ohi. Sen jälkeen kuljin kapeaa kulkusiltaa pitkin, kunnes saavuin padon huipulle – ja maisemat saivat minut haukkomaan henkeä. Olin täysin yksin, ympärillä vain hiljaisuus ja loputon vuoristomaisema. Kotkat kaarsivat taivaalla, ja alhaalta kuivuneelta järveltä kantautui lampaiden määkintä. Aurinko oli laskemassa hitaasti vuorten taakse, valaisten kaiken pehmeällä kullanhohtoisella valolla.

Se oli yksi niitä hetkiä, jolloin aika pysähtyy.

Presa de Montejaque, Espanja.

Padon huipulla vietetyn hetken jälkeen halusin jatkaa tutkimusretkeäni – tällä kertaa padon alle, missä sijaitsi jättimäinen Cueva del Hundidero -luolasto. Alas johti jyrkkä mutta hyvin hoidettu polku, jonka pahimpiin kohtiin oli rakennettu portaita. Tunnelma muuttui heti, kun laskeuduin alemmas: ylempänä vallinnut avoin, aurinkoinen maisema vaihtui tiheään kasvillisuuteen ja viidakkomaisen vehreään laaksoon. Ilma oli kosteampi, ja polku tuntui yhtäkkiä kapeammalta ja suljetummalta.

Matkalla näin yllättävän paljon eläinten luita – ilmeisesti kotkat olivat syöneet saaliinsa ylhäällä ja pudottaneet jäänteet alas laakson pohjalle. Se lisäsi paikkaan eräänlaista villiä mystiikkaa, kuin olisin astunut täysin erilaiseen maailmaan vain muutaman kymmenen minuutin kävelyn jälkeen.

Polku haarautui kahtaalle: toinen reitti vei padon alle, toinen kohti alempana sijaitsevaa luolan massiivista suuaukkoa. Päätin ensin tutkia luolaa.

Jo ennen suuaukolle saapumista huomasin polun vieressä syvän kaivon, jonka aukko oli peitetty metalliritilällä. Se toi vielä lisää arvoituksellisuutta tähän syrjäiseen paikkaan – kuka sen oli kaivanut, ja mitä kaikkea täällä oli ennen ollut? Hetken päästä saavuin perille, ja se, mitä näin, oli häkellyttävää.

Luolan suuaukko oli valtava. Vaikka olin nähnyt kuvia etukäteen, ne eivät tehneet sille oikeutta. Seinämät kohosivat korkeuksiin kuin muinainen portti maan uumeniin. Laaksossa kaikui lintujen ääniä, ja näin sieluni silmin, kuinka iltahämärän koittaessa luolan lepakot lähtisivät aukon kautta ulos saalistamaan.

Sisäänkäynnillä oli varoituskylttejä, jotka kehottivat olemaan kulkematta pidemmälle ilman opasta. Ilmapiiri oli niin mystinen ja samalla aavistuksen pahaenteinen, että päätin tällä kertaa tyytyä ihastelemaan paikkaa vain suuaukolta. Olisi ehdottomasti kannattanut varata ohjattu kierros, jos olisin tiennyt etukäteen, miten vaikuttava tämä paikka todella oli. Olin myös lukenut, että luolan syvyyksissä virtasi maanalainen joki – ajatus jäi kutkuttamaan mieltäni. Ehkä vielä joskus palaisin tänne tutkimaan sitä.

Seuraavaksi palasin risteykseen ja suuntasin padon alaosaan. Polku muuttui kivikkoiseksi ja kulkeminen vaati keskittymistä. Matkan varrella näkyi vielä lisää pienempiä luolansuita, kuin luonnon piilottamia sisäänkäyntejä maan alle.

Kun saavuin perille, jäin hetkeksi seisomaan ja antamaan mielikuvituksen viedä mennessään. Millaista täällä oli ollut silloin, kun pato oli ollut täydessä käytössä ja vesi virtasi sen läpi? Nyt sen paikalla vallitsi hiljaisuus, vain yläpuolella kaartavat kotkat muistuttivat elämästä, joka täällä yhä liikkui.

Päivänvalo alkoi hiipua, ja tiesin, että olisi aika palata autolle. Kiihdytin tahtia ja tunsin samalla, kuinka tämä paikka oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Vaikka en ollut varautunut tähän retkeen etukäteen, se oli yksi matkan ikimuistoisimmista kokemuksista.

Cueva del Hundidero, Espanja.

Saapuessani takaisin autolle, Jessikan webinaari oli jo päättynyt, joten pääsimme jatkamaan matkaa ilman viivytyksiä. Suuntasimme kohti Caminito del Reyn läheisiä tekojärviä, jotka vaikuttivat täydelliseltä paikalta leiriytyä seuraavaksi yöksi. Pimeys oli jo laskeutunut, ja tunnelma muuttui yölliseksi seikkailuksi.

Ajoimme kapeaa yksisuuntaista tietä, joka kiemurteli jyrkästi ylöspäin vuoren rinteellä. Alhaalla kaukana järven pinta kimalteli kuunvalossa, ja koko maisema tuntui melkein epätodelliselta. Tie tuntui jatkuvan loputtomiin, mutta juuri, kun aloimme miettiä kääntymistä, löysimme täydellisen maastoparkin hiljaisen pikkutien varrelta.

Olin lukenut, että alueella liikkuu paljon kettuja, jotka etsivät matkailuautoilta ruokaa. Tämä tieto sai meidät astumaan ulos hieman tavallista varovaisemmin, odottaen vilahdusta oranssista hännästä pimeyden keskellä. Yö oli kuitenkin hiljainen – ei vilaustakaan ketuista, vain tuulen humina ja kaukaiset veden äänet pitivät meille seuraa.

Noustessani autoon ja käpertyessäni peiton alle en voinut olla hymyilemättä. Huomisaamu tulisi olemaan upea. Pimeyden keskellä emme vielä täysin nähneet, millainen maisema meitä aamulla odottaisi, mutta tiesin jo nyt, että heräisimme keskellä todella kauniita vuoristomaisemia.